Perussa käydään parhaillaan sukelluskalastuksen MM-kisoja, joista Juha Siitonen raportoi räväkkään tyyliin.
Day 1. (20.10.2014)
En tiedä tarkoittaako englannin kielen sanonta ”shitty end of stick” sitä, että ei ole yhtä auvoista saada kepistä kuin antaa sitä, vai kuvaako se konkreettisesti tilannetta, jossa tartutaan miehissä paskaan iskettyyn keppiin ja logiikan peräänantamattomuudesta johtuen jollekin huono-onniselle sitten jää mainittu pää kepistä. Näkemäni perusteella minulle on tullut sellainen olo, että kaikista pallolla asuvista kansoista perulaiset kuuluvat siihen joukkoon, jotka ovat saaneet tämän pään kepistä. Asian toteamiseen riittää, että katsoo maisemaa, jossa voitaisiin kuvata Mars-luotaimen lähettämät videofeedit huomattavasti nykyistä kustannustehokkaammin. Maisema on kuin pysyvä kärsimys, ja sitä katsoessa ymmärtää, ettei kuolema välttämättä ole niin huono asia. Kuivaa, punaista hiekkaa, missä ei kasva mitään, mistä ei ole tarkoitettu kasvavan mitään tai ketään, ja merilinnunpaskalla kuorrutettuja revittyjä kallioita, joiden haju saa vatsan pyörähtämään välittömästi ympäri eikä nenän kautta tee mieli hengittää edes ulospäin. Japanista lähteneet mainingit riepottavat ihmistä pohjassa kuin uhmaikäinen lapsi räsynukkea, ja syvällä vesi on jäätävän kylmää, erikoistoimitus suoraan Etelämantereelta, joka kurittaa väsymyksen, huonovointisuuden ja auringon polttamaa kehoa ilman armoa ja saa sen tärisemään kuin hautajaisvieraan itkukouristuksissaan.
En tiedä tarkoittaako englannin kielen sanonta ”shitty end of stick” sitä, että ei ole yhtä auvoista saada kepistä kuin antaa sitä, vai kuvaako se konkreettisesti tilannetta, jossa tartutaan miehissä paskaan iskettyyn keppiin ja logiikan peräänantamattomuudesta johtuen jollekin huono-onniselle sitten jää mainittu pää kepistä. Näkemäni perusteella minulle on tullut sellainen olo, että kaikista pallolla asuvista kansoista perulaiset kuuluvat siihen joukkoon, jotka ovat saaneet tämän pään kepistä. Asian toteamiseen riittää, että katsoo maisemaa, jossa voitaisiin kuvata Mars-luotaimen lähettämät videofeedit huomattavasti nykyistä kustannustehokkaammin. Maisema on kuin pysyvä kärsimys, ja sitä katsoessa ymmärtää, ettei kuolema välttämättä ole niin huono asia. Kuivaa, punaista hiekkaa, missä ei kasva mitään, mistä ei ole tarkoitettu kasvavan mitään tai ketään, ja merilinnunpaskalla kuorrutettuja revittyjä kallioita, joiden haju saa vatsan pyörähtämään välittömästi ympäri eikä nenän kautta tee mieli hengittää edes ulospäin. Japanista lähteneet mainingit riepottavat ihmistä pohjassa kuin uhmaikäinen lapsi räsynukkea, ja syvällä vesi on jäätävän kylmää, erikoistoimitus suoraan Etelämantereelta, joka kurittaa väsymyksen, huonovointisuuden ja auringon polttamaa kehoa ilman armoa ja saa sen tärisemään kuin hautajaisvieraan itkukouristuksissaan.
Tänään skauttaessani ensimmäisen päivän kisa-aluetta oksensin aivan uudella tavalla. Normaalistihan sitä ensiksi kärsii, sitten kärsii vähän lisää ja lopulta toivoo, että tulisipa se laatta jo ja lopettaisi kärsimyksen. Nyt sukellus lähti rullaamaan heti aamusta ja maininki ei tuntunut juuri missään. Pommitin spotin laitaa 19 metrin syvyyteen puolentoista minuutin perussukelluksia ja olin onnellinen. Sitten tapahtui valitettava asia. Aalto heitti snorkkelin täyteen vettä, mikä on siis täysin normaalia, mutta tällä kerralla, jostain käsittämättömästä syystä, menin ja nielaisin osan vedestä. Ikään kuin olisin hörpännyt pyhästä Ganges-virrasta. En ehtinyt pohtia tapahtunutta pitkään, kun kehoni osoitti hiljaisen viisautensa ja palautti veden sekä tarpeellisen määrän aamupalaa, ei liikaa, etten väsyisi ravinnonpuutteeseen, eikä liian vähää, jottei vatsaani jäisi yksikään taudinaiheuttaja tekemään myyräntyötään.
Löysimme Levosen kanssa pari mukavaa
spottia ja iltapäivällä, skautin päätteeksi veneessä loikoillessani, huomasin
katselevani rantakallioilla makailevia merileijonia tietynlaisen veljellisen
yhteisymmärryksen merkeissä. Samoissa hommissahan tässä ollaan.
Day 3. (22.10.2014)
Aina isoon veteen mennessäni mieleni täytyy kesyttää vastahakoinen kehoni, kuin cowboyn villihevosen, ennen kuin dyykki alkaa kulkea. Tämä on turhauttavaa, sillä luulisi ettei samaa näytelmää tarvitsisi käydä läpi joka ikinen kerta. Kroppa hangoittelee, ukottaa ja ylipäätään tekee kaikkensa murtaakseen tahtoni, jotta jättäisin leikin sikseen. Sitten kolmannen päivän koittaessa se toteaa ”paskat”, tai jotain vastaavaa, ja antautuu tahtooni. Dyykki ei ainoastaan ala luistaa, vaan se muuttuu jopa nautinnolliseksi, on kivaa solahtaa pitkien kelppitornien juurelle passiin ja hauskaa tunkea ylävartalonsa pohjakivien koloihin ja valaista lampulla viimeisinkin piilopaikka. Periodin yltyminen ei enää haittaa ja kansainvälinen meininki rantatyrskyissä, joka yleensä herättää jokaisessa itsesuojeluvaistoisessa vähintäänkin pelkoa, tuntuu nyt enää hauskalta kieputukselta kuin ilmaiselta vuoristoratakierrokselta huvipuistossa. Skauttasimme ja suolasimme. Päivä tuli hyvin vietettyä.
Teksti: Juha Siitonen
Kuvat: Juha Siitosen arkisto, Jussi Nurmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti