Sukelluskalastajat Perussa, osa 2: Vincentin kukot vaikenivat

Day 4.

Lepopäivä. Kun muut painuivat aamulla merelle täynnä suuntaa ja tarkoitusta, jäin loikoilemaan hienosto-apartementtokseemme tarkoituksena syödä ja levätä kunnolla. On viisautta pelata niillä korteilla, jotka omaa, sillä romahdus odottaa aina kulman takana ja vie huolimattoman mennessään, jotain minkä olen oppinut kisamatkoilla kantapään kautta.

Asuntomme sijaitsee rikkaiden suljetussa lomayhteisössä aivan kisasataman yhteydessä, eikä koko kylässä lisäksemme asu muita. Paikan autioituneisuus tuntui erityisen voimallisesti ensimmäisenä iltana, kun olimme katselleet minibussimme ikkunoista jatkuvaa ihmisvilinää katujen vierillä, liikenteessä ja täyteen ahdetuissa linja-autoissa.

Ajettuamme illalla portin läpi Santa Mariaan (kyllä, tie joka tänne johtaa on suljettu, ja vartija päivystää portilla 24h) oli ihmetyksemme melkoinen: kerrostalojen ikkunat olivat pimeänä, kadut autiot eikä missään liikkunut ristin sielua. Epäilimme säteilyonnettomuutta, kohtalokasta epidemiaa ja heittipä joku ilmoille zombiehyökkäyksenkin mahdollisuuden, mutta tavattuamme vuokraemäntämme ilmeni, että on off season ja asuntojen omistajat tulevat paikalle vasta kesälomakuukaudekseen ja joskus viikonloppuisin. Muun ajan koko kylä on tyhjä palvelusväkeä lukuun ottamatta. 

Vuokraemäntämme on pahemmanlaatuinen materialisti, mikä on varsin tyypillistä suurten tuloerojen maissa. Hän kertoo sukulaistensa asuntojen hinnat (korkeammat kuin meillä), mitkä ravintolat ovat hienoja ja mitkä eivät, sekä ilmoittaa silminnähden ylpeänä, ettei koko kylässä ole ainoatakaan kauppaa tai avoinna olevaa ravintolaa. Lisäksi lähikylästä, jonne on kolmen vartin kävelymatka, ei saa tulla taksilla, koska rähjäiset ajoneuvot pilaisivat katukuvan (yritimme tätä juomavesikuorman kanssa, mutta kyyti pysäytettiin portilla ja saimme jatkaa jalan).

Hän osoittaa meille palvelijamme Vincentin. Mies näyttää viisaalta ja lempeältä Inkakuninkaalta, jonka vanttera keho on puettu kauhtuneeseen collegehuppariin ja shortseihin. Hänen ryppyiset kasvonsa puhkeavat aurinkoiseen hymyyn kätellessämme, mutta silmissä on surumielinen katse, aivan kun hän olisi nähnyt niillä liikaa. Vincent kantaa varusteemme asunnolta laiturille, perkaa kalat ja tekee ylipäätään kaiken mitä haluamme, ainakin vuokraemäntämme mukaan. Tämä tietenkin tuntuu pahalta tällaisissa skandinaavisen maailmankatsomuksen omaavissa valistuneissa henkilöissä kuten me, mutta emme pane vastaan kun mies on odottamassa satamassa kottikärryineen saapuessamme mereltä. 

Vincent asuu takapihallamme pienessä kopissa ja kasvattaa kahta kukkoa. Saimme todistaa joukolla mitä hellyttävintä näkyä, kun Vincent eräänä päivänä halaili kukkojaan ja jutteli niille kuin rakkaille perheenjäsenille, mitä ne varmasti yksin elävälle miehelle edustivatkin. Siitä hetkestä välittyi jokaiselle joukkueemme jäsenelle vahvasti rakkauden lämpö, mikä valoi uskoa hyvyyteen.

Sitten tapahtuu väistämätön. Joku mainitsee seuraavana aamuna meitä tervehtimään tulleelle vuokraemännällemme, että kukot olivat kiekuneet aikaisin. Nainen lupaa huolehtia asiasta.

Me gringot emme halua pahaa, mutta aiheutamme sitä kuitenkin. Minne ikinä menemme jätämme jälkeemme tuhottuja kansakuntia, aviottomia lapsia ja hävitettyä ympäristöä. Olemme norsu posliinikaupassa, eikä mikään voi meitä estää.

Vincent hymyilee meille edelleenkin aurinkoisesti, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta katse hänen lempeissä silmissään on muuttunut astetta surumielisemmäksi. Kuka sanoikaan, että jokainen joka uskaltaa rakastaa antaa elämälle panttivankeja?

Day 5.

Skauttausta. Kalaa löytyi.

Day 6.

Periodi on yltynyt sen malliseksi, että merelle eivät lähteneet kuin suomalaiset ja Kreikan Manolis. Pojat suolasivat kunnolla, me jatkoimme skauttia. Vaikeat olosuhteet. Näkyvyys on pahimmillaan kymmeniä senttejä.

Day 7

Minulla lepopäivä. Keli edelleen kovahko. Pojat suolasivat huolella suojaisessa satamassa ja skauttasivat ensimmäisen päivän kisa-aluetta.

Day 8.

Tajusin tänään, että maisemat eivät ole karmineet minua enää moneen päivään. Ne ovat päässeet sisääni ja muuttuneet pysyväksi osaksi sieluani. Minun täytyy muistuttaa itseäni, että tämä kaikki loppuu aikanaan, ja tulen viettämään taas päiväni toisissa toimissa ja toisessa seurassa.

Täällä paistaa aurinko vain sunnuntaisin, joten tänään oli taas miellyttävän lämmin päivä merellä. Joukkueemme skauttasi molempia alueita hyvällä menestyksellä. Eilinen välipäivä osaltani tosin aiheutti sen, että kroppani luulee taas pääsevänsä niskan päälle ja hangoitteli vastaan siinä määrin, että lepuutin veneessä viimeisen tunnin ennen skautin loppua. Olemme toimineet mielestämme ensimmäistä kertaa ammattimaisesti skautissa ja toiveikkaat kisan suhteen.

Teksti: Juha Siitonen

Kuvat: Jussi Nurmi

Ankara maisema, hörppy suolavettä ja hyvä fiilis. Sukelluskalastajat Perussa MM-kisoissa.

Perussa käydään parhaillaan sukelluskalastuksen MM-kisoja, joista Juha Siitonen raportoi räväkkään tyyliin.

Day 1.  (20.10.2014) 

En tiedä tarkoittaako englannin kielen sanonta ”shitty end of stick” sitä, että ei ole yhtä auvoista saada kepistä kuin antaa sitä, vai kuvaako se konkreettisesti tilannetta, jossa tartutaan miehissä paskaan iskettyyn keppiin ja logiikan peräänantamattomuudesta johtuen jollekin huono-onniselle sitten jää mainittu pää kepistä. Näkemäni perusteella minulle on tullut sellainen olo, että kaikista pallolla asuvista kansoista perulaiset kuuluvat siihen joukkoon, jotka ovat saaneet tämän pään kepistä. Asian toteamiseen riittää, että katsoo maisemaa, jossa voitaisiin kuvata Mars-luotaimen lähettämät videofeedit huomattavasti nykyistä kustannustehokkaammin. Maisema on kuin pysyvä kärsimys, ja sitä katsoessa ymmärtää, ettei kuolema välttämättä ole niin huono asia. Kuivaa, punaista hiekkaa, missä ei kasva mitään, mistä ei ole tarkoitettu kasvavan mitään tai ketään, ja merilinnunpaskalla kuorrutettuja revittyjä kallioita, joiden haju saa vatsan pyörähtämään välittömästi ympäri eikä nenän kautta tee mieli hengittää edes ulospäin. Japanista lähteneet mainingit riepottavat ihmistä pohjassa kuin uhmaikäinen lapsi räsynukkea, ja syvällä vesi on jäätävän kylmää, erikoistoimitus suoraan Etelämantereelta, joka kurittaa väsymyksen, huonovointisuuden ja auringon polttamaa kehoa ilman armoa ja saa sen tärisemään kuin hautajaisvieraan itkukouristuksissaan.

Day 2. 

Tänään skauttaessani ensimmäisen päivän kisa-aluetta oksensin aivan uudella tavalla. Normaalistihan sitä ensiksi kärsii, sitten kärsii vähän lisää ja lopulta toivoo, että tulisipa se laatta jo ja lopettaisi kärsimyksen. Nyt sukellus lähti rullaamaan heti aamusta ja maininki ei tuntunut juuri missään. Pommitin spotin laitaa 19 metrin syvyyteen puolentoista minuutin perussukelluksia ja olin onnellinen. Sitten tapahtui valitettava asia. Aalto heitti snorkkelin täyteen vettä, mikä on siis täysin normaalia, mutta tällä kerralla, jostain käsittämättömästä syystä, menin ja nielaisin osan vedestä. Ikään kuin olisin hörpännyt pyhästä Ganges-virrasta. En ehtinyt pohtia tapahtunutta pitkään, kun kehoni osoitti hiljaisen viisautensa ja palautti veden sekä tarpeellisen määrän aamupalaa, ei liikaa, etten väsyisi ravinnonpuutteeseen, eikä liian vähää, jottei vatsaani jäisi yksikään taudinaiheuttaja tekemään myyräntyötään. 

Löysimme Levosen kanssa pari mukavaa spottia ja iltapäivällä, skautin päätteeksi veneessä loikoillessani, huomasin katselevani rantakallioilla makailevia merileijonia tietynlaisen veljellisen yhteisymmärryksen merkeissä. Samoissa hommissahan tässä ollaan.

Day 3. (22.10.2014)

Aina isoon veteen mennessäni mieleni täytyy kesyttää vastahakoinen kehoni, kuin cowboyn villihevosen, ennen kuin dyykki alkaa kulkea. Tämä on turhauttavaa, sillä luulisi ettei samaa näytelmää tarvitsisi käydä läpi joka ikinen kerta. Kroppa hangoittelee, ukottaa ja ylipäätään tekee kaikkensa murtaakseen tahtoni, jotta jättäisin leikin sikseen. Sitten kolmannen päivän koittaessa se toteaa ”paskat”, tai jotain vastaavaa, ja antautuu tahtooni. Dyykki ei ainoastaan ala luistaa, vaan se muuttuu jopa nautinnolliseksi, on kivaa solahtaa pitkien kelppitornien juurelle passiin ja hauskaa tunkea ylävartalonsa pohjakivien koloihin ja valaista lampulla viimeisinkin piilopaikka. Periodin yltyminen ei enää haittaa ja kansainvälinen meininki rantatyrskyissä, joka yleensä herättää jokaisessa itsesuojeluvaistoisessa vähintäänkin pelkoa, tuntuu nyt enää hauskalta kieputukselta kuin ilmaiselta vuoristoratakierrokselta huvipuistossa. Skauttasimme ja suolasimme. Päivä tuli hyvin vietettyä.

Teksti: Juha Siitonen

Kuvat: Juha Siitosen arkisto, Jussi Nurmi