Miten nopeasti divemaster leipääntyy?

Divemasterit ovat sukeltajien matkaoppaita. He valvovat sukellusta, huolehtivat muiden turvallisuudesta ja yrittävät tehdä sukelluksesta mahdollisimman antoisan kokemuksen kaikille. Maissa he toimivat kouluttajan apuna erilaisissa tehtävissä. Näin kuvataan divemasterin työtä. 

Divemaster on se henkilö, jonka pitäisi ottaa ennen sukellusta tilanne hallintaan ja huolehtia, että muutamista yhteisistä käytännön asioista ja säännöistä sovitaan ennen jokaista sukellusta. Kielitaito ei saa olla esteenä tähän ja jos on, silloin divemaster on väärässä paikassa.

Sukellusreissuilla on tullut tavattua divemaster poikineen. Yksi vei pinnan alle kuusi täysin eritasoista sukeltajaa: kaksi haparoi käsi kädessä viidessä metrissä, yksi meni menojaan liemikilpikonnan perässä, yhdellä oli liian vähän painoja, joten hän ei päässyt alas eikä divemasterilla ollut lisäpainoja.

Sitten on divemaster, joka innoissaan tonkii pohjaa, kääntää kivet, työntää pointterin joka koloon, kaivelee, repii esiin ja esittelee kaikki mahdolliset pienet ja isommatkin merenelävät kuvattavaksi.

 
Kerran oli sellainen divemaster, joka ryntäsi räpylät viuhuen itse kuvaamaan ja kiskoi surutta muut sukeltajat sivuun. Siinä liivi vain ratisi, kun pullosta vedettiin ja paiskauduttiin joko korallin päälle selälleen tai pohjaan vatsalleen. Hiukan syntyi sukelluksen jälkeen keskustelua…

Sitten ovat nämä lomailija-divemasterit, joilla ei ole pointteria saati pullonpaukuttajaa, joilla herättää huomiota, jos vaikka nyt valashai tai manta ilmaantuisi nenän eteen. He tutkivat kaikessa rauhassa kynsiään, tsekkaavat jos muistavat paljonko porukalla on ilmaa jäljellä ja/tai käskevät yllättäen nousuun, vaikka kaikilla olisi ilmaa vielä kolmannes.

Me sukeltajat olemme toki kaikki erilaisia (niin kuin divemasteritkin), eikä jokaisen toiveita tietenkään voi huomioida eikä pidäkään. Kainona pyyntönä kuitenkin olisi, että monessa paikassa unholaan jäänyt lyhyt briiffaus pidettäisiin.

 
Ensinnäkin olisi mukava tietää oma divemaster ja oma sukellusporukka vähän aikaisemmin, kuin vasta varusteita pukiessa. Siinä kevyesti jutustellen ja toisiin tutustuen (ollaanhan sitä koko päivä ehkä pienellä paatilla yhdessä) voisi itse varmistaa, että tiimi on suurin piirtein samantasoista, eikä ole tapahtunut mitään virhettä porukkaa jaettaessa.

Hyvä on toki kuulla sukelluskohteen nimi, mutta tärkeämpää olisi kuulla kuinka syvää sukellusta suunnitellaan (vaikka teemmekin aina suoranoususukelluksia, ei ole suotavaa, jos päivän toinen sukellus on se syvä), tehdäänkö seinämäsukellus, monitasosukellus ja jos virtasukellus, millainen virta on odotettavissa, mikä on kyseisen firman käytäntö sukellusajasta (olen ollut pinnan alla jopa 90 min) ja muutaman tärkeän käsimerkin kertaaminen olisi myös paikallaan. Ne kun vaihtelevat hieman sekä maittain että firmoittain. Harvoin jos koskaan kerrotaan toimenpiteistä hätätilanteissa, kuten vaikka jos eksyy porukasta.

 
Jokaisessa työssä tulee joskus se leipääntymisen hetki, ja divemaster saattaa kyllästyä jauhamaan samoista itsestäänselvyyksistä neljä kertaa päivässä. Viimeistään silloin, kun suurin osa porukasta on tuttua ja kokenutta, jää briiffaus tekemättä. Siellä paatin nurkassa istuu sitten kaksi sukeltajaa huulet pyöreinä.

Sukeltaminen on kuitenkin sen verran vaativa harrastus, että mitään asiaa ei saisi pitää itsestään selvyytenä. Sukeltaessaan ihmiset tuppaavat innoissaan unohtamaan kaikki ohjeet ensimmäisen värikkään kalan nähdessään. Kuten minä, kun lähdin hain perään syvään sineen, kunnes tajusin mitä olin tekemässä. Tai kuinka ensimmäisellä sukelluksella sinä vuonna paatin vierellä riisuin ensimmäiseksi liivin ja painuin pohjaan kuin kivi. Onneksi syvyyttä oli vain neljä metriä. Koskaan sen jälkeen en ole unohtanut antaa painovyötä ensimmäiseksi veneeseen.

Matkoilla viivytään samassa paikassa useita päiviä ja sukelletaan monta kertaa. Ensiarvoisen tärkeää olisi, että voi luottaa divemasteriin ja hänen taitoihinsa pinnan alla – silloin kertoo eteenpäin paitsi mukavasta paikasta ja onnistuneista sukelluksista myös loistavasta divemasterista!

Väitän, että divemaster viihtyy itse paremmin sekä työssään että sukelluksillaan, jos hän alusta asti opettaa itselleen sopivan briiffaustyylin, niin mitään tärkeää ei unohdu.

Teksti ja kuvat: Tuija Friman, joka sukeltaa vain lämpimissä vesissä 

Moottoripyörä sopii sukelluskalastukseen

Maaliskuussa saimme kutsun Latviassa järjestettäviin sukelluskalastuskilpailuihin. Pikainen kuulutus sukelluskalastusväelle mahdollisesta kisamatkasta, ja parin päivän päästä oli lähtijät valmiina. Ja mikä mahtavinta, lähdimme toteuttamaan kahta mielekästä harrastusta samalla reissulla: moottoripyörillä kisamestoille!

Toverimme avustuksella saimme kaikki tarvittavat tiedot ja käytännön asiat hoidettua: mitä kalaa kalastellaan, millaisilla harppuunapituuksilla, mitkä ovat veden lämmöt ja näkyvyydet. Sitten vaan kalalupien ostoon ja majoituksen varaukseen ja tietysti laivamatka Helsingistä Tallinnaan. Vielä pieni keväthuolto, jotta pyörät taatusti kestäisivät noin 1500 km reissun.

Mahtava kevätsää ajella. Pyörät taljoilla kiinni laivan lattiaan ja laiva liikkeelle. Tallinnassa ei paljoa pyöritty, vaan GPS:n viitoittamaa tietä ulos keskustasta ja kohti pääteitä. Siinä se matka eteni; välillätankkailtiin kuskeja ja välillä kulkupelejä. Yhdellä tankillisella etenee noin 300 km, mutta aina on tuntemattomilla mailla hyvä tankata pikkuisen ennakkoon, kun tilanne sallii.

Pärnussa pysähdyttiin lounaalle. Edullista ja runsasta kun 4,20 eurolla sai alkusalaatin, pääruoan sekä jälkkärin ja kahvin. Samalla kurkkaus Itämereen Pärnun lahteen. Joo vettä siellä oli. No se oli nähty.

Rähinää Riikassa

Ruuhka-aikaan ollaan Riikan keskustassa, josta pusketaan läpi. Samalla pääsemme maistamaan ruuhkan tuomaan tulisuutta. Muutama moottoripyöräilijä siinä kruisailemassa ja vierellä dollarihymyinen valkoinen citymaasturi. Jotain kärhämää syntyy, kun autoilija yrittää tuuppailla naismoottoripyöräilijää, ja siinä on kohta useamman moottoripyöräilijän sekä auton kähinä päällä. Autoilija jopa siinä koettaa peruuttaa päälleni (ei ehkä nähnyt peileistä…), mutta torvet soimaan ja pakkia päälle, jotta ei tartte päälle ajaa. Valot olivat olleet jo tovin vihreinä, ja kohta luikki autoilija karkuun. Oli siis Riika nähty.

Merikonttihotelli ja hiekkaa

Illalla päästiin perille Pāvilostaan. 10 tunnin ajomatka oli suoritettu. Majoituspaikkojen tsekkaus. Hyvältä näyttää, ja kas kummaa, nämähän on merikontteja! Hmm. Asumme merikonttihotellikylässä. Kaikki rakennukset, jopa toimisto, on merikonteista rakennettu. Siistit sisätilat, ja on ulkokuoriakin hieman muokkailtu. Hienoa käyttöä, ja sukeltajalle passeli asunto.

Iltasella oli pakko vielä käydä tutkaisemassa, missä on tapaamispaikka, jotta aamulla 9.00 tiedetään minne mennä. Sehän olikin hauska reissu. Maasto oli niin hienoa Yyteri-hiekkaa, että sai jokusen verran vetää offroadia ja sinnehän sitä sitten juuttui. Pari tuntia teimme ”hauskaa” haasteellista enduroajelua katupyörillä.

Illalla saimme paremmat koordinaatit tapaamispaikalle ja aamusella ei ollut ongelmaa löytää. Siellä jo odotti iso määrä autoja, teltat oli laitettuna pystyyn. Tuossa oli sitä retkitunnelmaa. Pyörät parkkiin ja siinä tulikin heti tuttuja morjestelemaan ja ottamaan kuvia. Myös peltiratsumme olivat niin kiinnostavia, että halusivat kiivetä ratsaille ottaa kuvia itsestään ja meidän kanssamme.

Kilpailun järjesti Latvian sukellusliitto paikallisen seuran kanssa. Mukana tässä latvian kisakauden avajaiskisassa oli liiton puheenjohtaja sekä tutumme Aleksandr Savon. Meininki oli mahtava, musiikki soi ja porukka oli todella ystävällistä ja hienoilla fiiliksillä. Tuttuja kisaajia EM- ja MM-kisoista sekä osa Kristiansundista. Veimme järjestäjille Sukeltajaliiton tervehdyksen viirin muodossa.

Tilaisuuden avaus: Aleksandr avaa kisat ja puheenjohtaja sanoo alkusanat, kansallislaulu soi ja Latvian lippu nostetaan salkoon. Niin kansainvälistä meininkiä! Ohjeistukset käydään läpi; 99 % väestä on venäjänkielen taitoisia, me saamme oman tulkkauksen.

 

Haastava tulokas

Kisat ovat kaksipäiväiset, kisaamme samalla alueella molempina päivinä. Vesi on miellyttävän virkistävää 6–10-asteista, näkyvyys 4–5 metriä. Pohjalla on kalaa, mutta ovat vääränlaista. Kuulimme, että on jokin uusi tulokaslaji, joka valtaa koko alueen. Elää pohjalla, menee koloihin piiloon ja pöllyttää kolon niin, että mitään ei näe. Tämä on huono juttu, koska kisakalana on turska. Uudet tulokkaat viihtyvät niissä samaisissa koloissa, joissa turska viihtyy. Eli pitää löytää parempia koloja ja koettaa olla pelottamatta tulokaskaloja. Saimme kuitenkin saalista ja hienoa oli.

Kilpailijoita oli 62. Suomalaisen sijoitus oli 18, että ihan melko hienosti pärjättiin. Ensi kertaa tuolla ja päihitettiin aikas monta paikallista. Hyvää duunia!

Molemmille päiville oli järjestäjä tehnyt kalakeittoa ja tietenkin smetananokare kului perinteisiin. Porukka jonoon ja kuppi kourassa odottamaan vuoroaan.

Kaupan kautta kotiin

Olimme saaneet kutsun vierailla tuttumme Oleg Chebykinin (Batiskaf-kauppaketjun omistajia) kotona, ja oli myös luvattu, että pääsisimme tutustumaan heidän yhteen sukelluskauppaansa. Kauppa kylläkin oli kiinni, mutta olimme niin ”arvovaltaisia” kutsuvieraita, että henkilökunta tuli paikalle ja liike avattiin meille. Mahtavaa ystävällisyyttä. Tutustuimme henkilökuntaan ja liikkeeseen. Pakolliset valokuvat otettiin ja saimme suoritettua ostoksemme. He vielä saattoivat autolla meidät Riikan keskustan läpi isolle tielle. Huh huh, kiitos. Todellista ystävällisyyttä.

Matkatessamme Latviassa oli ilo huomata, että kansa tienvarsilla hurrasi meille (ei nyt ihan gladiaattorimaisesti, mutta melkein). Useammassa paikassa saimme kannustuksia, joten tuntuu siltä, että moottoripyöräilijät ajelevat omassa herruudessaan tuolla. Hienoa fiilistelyä.
Lopuksi kruisailtiin kohti Tallinnaa mahtavassa kesäisessä 33 asteen helteessä. Näin se onnistuu sukellusreissu myös moottoripyörällä. Harppuunat, painot, puvut, kaikki mahtuu kyytiin. Ensi keväänä uudelleen…??

Teksti ja kuvat: 

Sukelluskalastavat motoristit Henrik Tuomas ja Tapio Salakari